21.1.2015
Puhe Monsterimiehen
ensi-illassa 25.9.2014
Olen hyvin iloinen siitä, että Monsterimiehen
ensi-ilta järjestetään täällä Rovaniemellä. Rovaniemi on Monsterimiehen henkinen
kotikaupunki. Tämä tuntuu minulle lämpimältä kotiinpaluulta. Kasvoin nuoreksi
mieheksi Rovaniemellä, maagisen Syväsenvaaran rinteillä. Syväsenvaaran
sisuksissa ja pohjoispuolella asuu Joulupukkeja. Sen etelärinteellä on luotu
Lordi. Voimme huoletta kaikki yhdessä todeta, että Suomen luova sydän sykkii
Rovaniemen Syväsenvaarassa, eikä missään hipsterien kansoittamassa Helsingin
Kalliossa! Kiitos Rovaniemen kaupungille, kun lähditte tukemaan Monsterimiehen
ensi-iltaa.
Haluan kiittää erikseen Monsterimiehen työryhmää ja
esiintyjiä, lähinnä henkilöitä jotka ovat tänään päässeet paikalle. Menin
kesäkuussa 2011 esittelemään elokuvaideaa Monsterimiehestä Illume Oy:n
toimistolle, leffan tulevalle päätuottajalle Jouko Aaltoselle. Tämän kokeneen
ohjaajakollegan vankkumaton kannustus vaikeinakin hetkinä - ja erittäin
tarkkanäköinen dramaturginen palaute - on ollut minulle aivan äärimmäisen
tärkeää. Kiitos Jokke.
Elokuvaaja Marita Hällforsia kiitän korkeatasoisesta
työnjäljestä, mutkattomasta työkaveruudesta ja sitoutumisesta tähän projektiin
monien muiden Maritan kuvauskiireiden keskellä. Leffan tuottaja Venla Hellstedt
on magee tyyppi, joka hommasi elokuvalle rahoituksen ja synnytti siinä sivussa
vielä esikoisenkin. Tällä tuottajalla on todella kova tuloskunto.
Illumen toimiston väkevä naistiimi on Venlan johdolla
ratkaissut lukemattoman määrän Monsterimiehen tuotannollisia probleemeja
ja uurastanut pitkiä päiviä enskarijuhlien järjestämiseksi. Kiitokset iloiselle
ja luovalle tuotantopäällikkö Marianne Mäkelälle, Suomen muodikkaimmalla
linjatuottaja Merja Ritolalle sekä ihanille tuotantosihteereille Jenny
Timoselle ja Maarit Monosella. Kari Peitsamoa mukaillen: ”Illumen toimiston
naiset, ne todella kääntää mun pään!”
Rovaniemeltä löytyy tiukkaa elokuvaosaamista. Mikko
Leinosen kanssa värjöttelin kovina pakkasöinä kyttäämässä revontulia Monsterimiestä
varten. Erityisesti mieleeni jäi eräs talviyö. Laitoimme Mikon kanssa
kamerat Norvajärven jäälle raksuttamaan revontulia timelapse -kuvina. Mikko
tokaisi: ”Eipä hätää. Käydään tässä välissä Napsun (= Napapiirin) Shellillä
juomassa kahvit ja annetaan kameroiden tehdä työnsä.”
Lapin yliopistolta Mikkolan Jari skannasi kaikki elokuvassa
nähtävät valokuvat ja piirustukset. Taneli Arponen ja Iiro Rautiainen loihtivat
niihin monenlaisia upeita spessuefektejä. Haanpään Timo jeesaili monessakin
roolissa aina kun tarvittiin, mm. kamera-assarina ja äänittäjänä.
Janne Elkki kuvasi Monsterimieheen tärkeitä kuvia
Ainon kotikatsomosta ja Lordin kuoron Rovaniemen kotiinpaluujuhlasta. Janne on
minun entinen opiskelija Tornion medianomilinjalta. Kyseessä on sama koulu,
josta eräs Tomi Putaansuu on valmistunut ensimmäiseltä vuosikurssilta
1990-luvulla. Minusta tulee valitettavasti yksi Tornion medianomilinjan
viimeisistä opettajista. Tämän maineikkaan koulun päättäjät näkivät järkeväksi
lakkauttaa Monsterimiehen työprosessin aikana. Se on iso menetys
lappilaiselle kulttuurille.
Syyskuusta 2013 helmikuuhun 2014 tuotantoyhtiö Illume Oy:n
askeettinen kellarileikkaamo tuli hyvin tutuksi leikkaaja Mikko Sippolan
kanssa. Monsterimiehen leikkausprosessi Mikon kanssa oli yksi
ohjaajaurani hedelmällisimpiä ja hauskimpia työsuhteita. Aamulla herätessäni
odotin aina innolla vain sitä hetkeä, että pääsen jatkamaan leikkaustyötä Mikon
kanssa.
Tuottaja Venla junaili hienon yhteistuotantokuvion Monsterimiehelle
pohjoisnorjalaisen tuottaja John Arvid Bergerin JAB Filmin kanssa. Kun elokuvan
äänityöt alkoivat, niin en lentänytkään etelän varisten pariin Helsinkiin, vaan
ajelin Tornionjokivartta pitkin pohjoiseen kohti Tromssaa. Äänisuunnittelija
Rune Hansenin ja säveltäjä Håkon Gebhardtin kanssa Monsterimiehen
ääniraidat saatiin sellaisella tasolle, josta olen todella ylpeä. Tämä
skandinaavinen yhteistyö täydentyi ruotsalaisen osatuottaja Jonas Kellagherin
järjestämillä kuvan jälkikäsittelytöillä, jotka tehtiin Göteborgissa vuoden
2014 keväällä.
Illume Oy:n hyvinvoivaa yrittäjää, toimitusjohtaja Pertti
Veijalaista kiitän vakaasta luottamuksesta minua kohtaan tekijänä. Illumessa
olen saanut tehdä juuri sellaisen elokuvan kuin olen halunnut - ja se on
todella iso asia, varsinkin tämän elokuvan kohdalla.
Tätä elokuvaa ei olisi olemassa ilman Tomin rohkeutta avata
Lordin esiripuntakainen todellisuus ja jakaa avoimesti omat tuntemuksensa
vaikeinakin hetkinä. Kiitos Tomi, missä lienetkin juuri nyt.
Monsterimiehen
ehdoton helmi on äidin rakkauden ruumiillistuma, monsterimiestä lapsuudesta
asti tukenut ja Tomin ensimmäisen Teräsmiesasun neulonut Aino Putaansuu. Kiitos
Aino kaikesta äidillisestä huolenpidosta, josta koko kuvausryhmä pääsi
nauttimaan. Hilkka Tuominen on kovana rokkimimminä kolunnut kaikki Simerockit Ainon
kanssa. Hän on Euroviisuvoitosta lähtien ollut Putaansuiden kotikatsomon väkevä
hengennostattaja. Kiitokset myös Tomin isälle Tuomo Putaansuulle, joka
insinöörismiehenä teki Tomin E.T. asuun sen punaisena palavan sormen.
Tomin paras kaveri Kangas-Pete ei tiukkana hevimiehenä
tykkää kiitos-seremonioista. Hän valmistautuu nyt paraikaa tuolla bäkkärillä
tulevaan keikkaan. Sanon Peteä itseä lainatakseni vain: ”Thanks to the Metal!”
Rovaniemi on kova rokkikaupunki. Lordin Rock ’n’ Rollo kuoron jäsenten rokki-
ja hirviötouhuja oli mukava seurata Kuorosodan aikana.
Lordin puolijulkinen salaisuus on, että hirviömaskien
takana piilottelee mukavia heppuja. Monsterimiehen kuvausten aikana sain
kunnian tutustua seuraaviin hirviöihin, ja onneksi myös ihmisiin niiden
sisällä: Amen, Awa, Hella, Mana, Otus, Ox ja The Drummer. Näistä viimeksi
mainittu on saapunut paikalle Suomen Turusta. Hän on täällä tänään:
legendaarisen Iron Crossin rumpali, kahden Porschen omistaja, pesulayrittäjä, rumpuvirtuoosi
Jimbo ”Jimmy Hammer” Mäkeläinen!
Otuksen eli Tonmin hyvää ystävää Tarja Osoa kiitän nöyrästi
siitä, että saimme suruaikana kuvata keskustelun, jossa Tonmin suuri merkitys
läheisilleen ja Lordi-yhtyeen musiikille tuli hienosti esille.
Kiitokset Lordin levy-yhtiö Sony-BMG:n toimitusjohtajille
Kimmo Valtaselle ja Wemppa Koivumäelle siitä, että pääsimme vapaasti kuvaamaan
Lordiin liittyviä kulissien takaisia neuvotteluja. Kilpaurheilijana Kimmo
osoitti kuvauksissa todellista urheiluhenkeä. Hän antoi luvan kuvata kohtauksen
leikkikentällä, jossa Kimmo kertoo Tomille työuransa päättymisestä Sonyllä.
Sonyn Lordi-tiimistä erityiskiitokset myös A&R Janne Halmkronalle ja
tiedottaja Katja Toivaselle.
Haluan pyytää tänne lavalle myös legendaarisen grilliyrittäjäkuningattaren
Meeri Ponkalan, vaikka valitettavasti hänen ja Tomin välinen kohtaaminen Meerin
Grillillä ei päätynyt lopulliseen elokuvaan. Leffan DVD:n lisämatskuihin se
tulee varmasti. Tomi ja Meeri olivat rappunaapureita Tomin opiskeluaikana Torniossa.
Meeri on siitä lähtien pitänyt monsterimiehen nälän aisoissa, Tripla-Jäteillä
Tupla-Juustolla.
Omasta perhepiiristäni kiitän tätiäni Leila Koivuahoa ja
hänen elämänkumppaniaan Anni Ukskoskea. He majoittivat minua lukuisten
Helsingin reissujen aikana Järvenpäässä yhteensä noin neljä kuukautta. Koskaan
ei tuntunut siltä, että en olisi tervetullut. Päinvastoin. Järvenpäästä tuli
viestiä, että koska sie tulet taas.
Velipoikani Simo Haase ja hänen vaimonsa Maija Haase
majoittivat minua ja kuvausryhmää useaan otteeseen Rovaniemellä. Simon yhtenä
mainetekona mainittakoon, että hän hankki itselleen, tosin äitimme
rahoituksella, Syväsenvaaran ensimmäisen KISS collegepaidan, jopa ennen Tomi
Putaansuuta.
Vanhempani Tuula ja Hannu Haase jeesailivat minua
leffanteon kulisseissa mm. kantamalla jalustaa luontokuvausreissuilla ja
kylvämällä Monsterimiehen leffajulisteita Rovaniemen ympäristöön. Hannu
ja Tuula tapasivat toisensa muuten juuri täällä, Rovaniemen legendaarisessa
Tivolissa (entinen Valistustalo), Tapaninpäivän tansseissa lähes 50 vuotta
sitten.
Vaimoni Anni Haase on ollut se viimeinen henkinen
tukipilari, johon olen voinut nojata Monsterimiehen työprosessin aikana,
niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Olin niin onnekas, että löysin Annin
tämän samaisen Tivolin jonosta vuonna 2001, myös Tapaninpäivänä kuten
vanhempani, tasan 35 vuotta myöhemmin. Nyt meillä on omaa perhettä täällä
juhlimassa enemmänkin, itse tehtyä porukkaa kaikki, kolme ihanaa lastamme Eino,
Hilja ja Helmi Haase.
Kiitos teille kaikille, että olette täällä tänään
juhlistamassa Monsterimiestä!
Kuva: Mikko Leinonen
29.9.2014
KISS: Vastauksia Usein
Kysyttyihin Kysymyksiin
Olen monella tapaa Tomin
täydellinen vastakohta. En pidä kauhuelokuvista ja yritän syödä suklaata
kohtuullisissa annoksissa. Nautin kirjoista, joilla on sellaisia nimiä kuin
”Tilan poetiikka” tai ”Vaellushalu: kävelyn kulttuurihistoria”. Tomi preferoi
muoviukkeleiden keräilyä ja massiivisen ”KISS FAQ” opuksen pänttäämistä ennen
nukkumaanmenoa (FAQ = Vastauksia Usein Kysyttyihin Kysymyksiin). ”Monsterimies”
elokuvan aikana olen kamppaillut paljon seuraavan kysymyksen kanssa: Miksi
minunlaiseni kulttuurisnobin tulisi tehdä elokuva Lordista? Mitkä ovat minun
kosketuspintani Tomin maailmaan?
Muistan ikuisesti
ensikohtaamiseni KISS:n musiikin kanssa vuonna 1984. Olin Napapiirin Poikien ja
Tyttöjen yhteisellä vartiojohtajien koulutusleirillä. Huoneiden siivouksen
jälkeen kokoonnuimme ison pöydän ääreen odottamaan meidät noutavaa bussia.
Sitten joku laittoi kookkaan mankan keskellä pöytää, syötti c-kasetin sisään ja
väänsi volat täpölle. Ja siinä me olimme, kaksikymmentä teini-ikäistä poikaa ja
tyttöä seurakuntasalissa hienoissa partiopuvuissa, kuuntelemassa KISS:n ”Lick it
up” biisiä. Ilma tuli niin tiheäksi seksuaalisesta jännitteestä, että sillä
olisi voinut sähköistää koko Rovaniemen kaupungin.
KISS-buumi rantautui
Lappiin 1980-luvun alkupuolella ja veljeni Simo oli yksi ensimmäisistä
omaksujista. Simo ylpeilee vieläkin sillä, että hän sai äidiltä luvan tilata
KISS:n collegepaidan USA:sta postiennakolla, todistetusti ennen Tomia.
1980-luvun tunkkaisessa Suomessa KISS tarjosi nuorisolle juuri sitä mitä se
halusi.
1980-luvun lopulla tulin
jälleen lähelle Tomin tukkahevin täyttämää maailmaa. Noina vuosina tärkein
tavoitteeni elämässä oli päästä tenniksen ammattilaispelaajaksi. Tein
kuntopiirit ja lenkit Def Leppard:n ”Hysteria” levyn tahtiin. Juuri ennen
tärkeitä otteluita pumppasin itseni hurmostilaan kuuntelemalla “Run Riot” biisiä
Walkman-soittimestani. Oikeasti kuitenkin ihailin ja kävin keikoilla
kuuntelemassa sellaisia bändejä kuten Simple Minds ja U2. Useat 1980-luvun
koulukaverini ovat tunnustaneet, että he mielellään esittelivät yläasteen
välitunnilla uusia Metallica, Megadeath tai Stone-levyjään, mutta kotinsa
turvassa lauloivat karaokena sydämensä kyllyydestä radiossa soineita Dingon
biisejä.
Kun kaikki muut unohtivat
KISS:n ja siirtyivät kuuntelemaan Nirvanaa, Tomi päätti pysyä ikuisesti
uskollisena omille 1980-luvun idoleilleen. Lordi on äärimmäinen faniteko. Se on
luova synteesi kaikesta siitä, mitä Tomi on koskaan fanittanut. KISS, Freddy
Kruger, Hulk, Jason Vorhees, Darth Wader ja E.T. jatkavat elämäänsä uudessa
muodossa Lordissa. Kaikille Tomin fanituskohteille on yhteistä se, että ne ovat
kiehtovia pikku maailmoja, jotka yhdistävät useita taidemuotoja tarjoten
koettavaa kaikille aisteille. Lordi itsessään on hyvin lähellä Richard Wagnerin
“Gesamtkunstwerk” ideaa.
Jotkut “Monsterimies”
työryhmän jäsenet ovat kertoneet minulle kuinka elokuva-alan kollegat Suomessa
ovat naurahtaneet ivallisesti kuullessaan heidän työskentelevän Lordista
kertovan dokumenttielokuvan parissa: ”Siis mitä? Se kumipelle? Lordi ei ole
vakavan dokkarin arvoinen aihe.” Tällainen omahyväinen ja korkeaotsainen asenne
saa vereni todella kiehumaan. Häpeäkseni tunnustan, että kamppailin pitkään
itsekin juuri tämän asenteen kanssa, jota voisi kutsua jonkinlaiseksi
”dokkariaiherasismiksi”. Sen mukaan dokumenttielokuvia pitäisi tehdä vain
yhteiskunnallisesti merkittävistä ja mieluiten poliittisista aiheista. Ja aina
ilman minkäänlaista huumorintajua. Juuri tästä asenneongelmasta johtuen
dokkareilla on huono kaiku laajan yleisön parissa: pitkästyttävää
paskaa!
Kaoottisessa
postmodernissa maailmassamme suuret ideologiat ovat murtuneet ja suurin osa
ihmisistä muokkaa tykkäyksiään ja omaa julkikuvaansa päivän muodin mukaan (oli
kyseessä sitten vaatteet, partnerit tai jopa uskonto). Tällaisina aikoina Tomin
“Lapsena fani, aina fani!” asenteessa on jotain todella innostavaa, liikuttavaa
ja jopa romanttista. Monella tapaa se on friikahtavaa ja tuntuu vanhoihin
juttuihin väkisin ripustautumiselta. Tomi kuitenkin elää aidosti todeksi minkä
tahansa pitkäkestoisen suhteen tärkeimpiä arvoja. Hän pysyy uskollisena
rakastamilleen asioille hyvinä aikoina, mutta merkittävästi myös huonoina
aikoina. Hippihoppijätkät ovat ehkä tänään kingejä, mutta 1980-luvun
tukkahevarit tekevät vielä joskus näyttävän paluun!
Emmekö me kaikki etsi
elämäämme innostavia ja toivoa antavia asioita, joita voisimme ihailla ja
rakastaa, parhaimmillaan koko lopun ikäämme? Ja jos satumme löytämään jotain
sellaista, onko väliä mikä juttumme on, kunhan se ei vahingoita muita ja tekee
meidät onnelliseksi?
“Monsterimies” on viime
kädessä rakkauselokuva. Toivon todella, että jengi ylittää omat ennakkoluulonsa
Lordista – juuri kuten minäkin tein – ja antaa leffalle mahdollisuuden. Koska
silloin saatat nähdä hirviön kauneuden – ja ihastua pikkupoikamaiseen mieheen
hirviön maskin takana.
16.9.2014
Se on minun ja mieheni
välinen yksityisasia
Olin hermostunut ja
hikoilin kuin pieni porsas Helsinki-Vantaan lentokentällä syyskuussa 2012. Kohta
lentäisin USA:n kuvaamaan Lordin uuden levyn (“To Beast or Not to Beast”)
studiosessioita. Levyn tuottaisi hevimetalliguru Michael Wagener
maatilastudiollaan Nashvillessä.
Raahasin kahta
massiivista matkalaukkua mukanani. Ensimmäinen oli täynnä vaatteita ja
kamerakalustoa. Toinen matkalaukku oli sisällöltään hivenen ongelmallisempi. Sen
sisällä oli Mr. Lordin täysi monsteriasu ja 30cm koroilla varustetut
monsterikengät.
Nashvillessä oli
tarkoitus kuvata Tomia Mr. Lordina. Osoittautui, että tässä tapauksessa
kuvausryhmän täytyisi itse roudata Mr. Lordin kamat jenkkeihin. Pari päivää
aikaisemmin Tomi oli jättänyt hyvin erityisen matkalaukkunsa Helsinkiin ennen
kuin lensi itse Nashvilleen. Olin juuri saanut haltuuni SEN matkalaukun.
Lordi-universumin pyhin esine, Mr. Lordin naamio pienen kauneuslaukun sisällä,
oli uskottu elokuvaajamme Maritan huomaan. Hän lentäisi Nashvilleen päivän minun
jälkeeni.
Etenin hitaasti jonossa.
Pian minun täytyisi läpäistä erikoisturvatarkastus, joka tehdään kaikille USA:n
matkustaville. Edellisenä iltana olin keskustellut puhelimessa Maritan kanssa
suunnitelmistani kuvauksia varten. Marita kysyi minulta: ”Mitä aiot sanoa jos ne
kysyvät turvatarkastuksessa sinulta SEN matkalaukun sisällöstä?” Vastasin etten
vielä tiennyt, pitäisi varmaan miettiä asiaa: “Entäs itse, mitä aiot sanoa jos
ne kysyvät sinulta SEN kauneuslaukun sisällöstä?” Marita oli selvästikin
ajatellut asiaa ja vastasi nopeasti: ”Sanon, että se on minun ja mieheni välinen
yksityisasia.”
Olin edennyt jonon
kärkeen. Riuskan näköinen muskelimies pamautti heti kättelyssä: ”Mitä tämän
matkalaukun sisällä on?” Hän osoitti SITÄ matkalaukkua! Voihan saasta. Miksei
tyyppi kysynyt toisen matkalaukun sisällöstä? Sopertelin vastaukseksi:
“Öö…tuota…yks monsteriasu vaan…” Muskelimies kohotti kulmakarvojaan ja sanoi:
”Avaa laukku ja näytä.” Tein työtä käskettyä, mutta matkalaukku ei auennut! Se
oli lukittu numerokoodilla, jota minulla ei ollut. Kokeilin 000 ja 999, mutta
matkalaukku pysyi lukittuna.
Muistin kuinka edellisen
viikon tuotantokokouksessa Illumen toimitusjohtaja Pertti oli korostanut Tomin
kuvaamista Mr. Lordina Nashvillessä. Se toisi ns. “tuotantoarvoa” kuvattuun
materiaaliin ja auttaisi elokuvan rahoituksen puuttuvan osan hankinnassa. Pertin
sanat kimpoilivat päässäni ja yritin kiivaasti vääntää laukkua auki.
Turhaan.
Jos matkalaukku
takavarikoitaisiin, emme voisi toimittaa Pertille hänen kaipaamaansa
“tuotantoarvoa”. Ja Tomi, en halunnut edes kuvitella hänen reaktiotaan. Oli
selvää, ettei Tomia ei voisi kuvata Nashvillen Broadway:llä pelkässä Mr. Lordin
naamiossa.
Anelin muskelimieheltä
lupaa yhteen puhelinsoittoon laukun numerokoodia varten. Murahtaen hän suostui.
Soitin Tomille. Tomi ei vastannut. Vilkaisin muskelimiestä. Hän otti tukevan
otteen matkalaukusta. Viimeisenä oljenkortena soitin erääseen toiseen numeroon.
Vihdoin puheluuni vastattiin. Sain numerokoodin. Laukku avautui.
Ilme muskelimiehen
kasvoilla oli ikimuistoinen, kun hän näki matkalaukun sisällön. Muskelimies
antoi minun jatkaa matkaani kahden matkalaukkuni kanssa. Pähkäilin, että
muskelimiehen täytyi kokea supersankarit ja monsterit USA:n luonnollisiksi
asukeiksi. Maritakin läpäisi turvatarkastuksen seuraavana päivänä (ilman
suunnitellun lauseen sanomista). Ja loppujen lopuksi saimme kuvattua Pertille
”tuotantoarvoa”.
5.9.2014
Rocktaurant
Lordin Rocktaurant
avattiin Rovaniemen keskustaan joulukuussa 2006. Tuhannet ihmiset parveilivat
kadunvarsilla toivottaakseen Mr. Lordin tervetulleeksi. Sankari saapui paikalle
valkoisella limusiinilla aplodien saattelemana. Tapahtuma oli nimetty
kansanjuhlaksi, kuten suurin osa hirviöbändin esiintymisistä heti
Euroviisuvoiton jälkeen. Paikalliset ja turistit tungeksivat ihmettelemään
Lordin kauhuteemaravintolaa, joka oli kuin suoraan Hollywoodista. Avajaiset
huipentuivat suureen ilotulitukseen.
Kesäyön hämärässä
toukokuussa 2011 kuvasin ensimmäiset otokset Lordi-dokumenttielokuvaani varten.
Tomi kantoi itsensä ulos Rocktaurantista. Hän kiroili ja hikoili raahatessaan
ihmisenkokoista Mr. Lordia pakettiauton peräkonttiin: “Paikalliset luulee että
mie oon joku vitun miljonääri. Ne alko välttelemään meitsin ravintolaa.
Hippi-hoppi jätkät on nyt kingejä. Myynti romahti murto-osaan parhaista
vuosista. Me myytiin ennen päivässä enemmän hamppareita kuin koko viime kuussa
yhteensä.”
Rocktaurant edusti
kaikkea sitä mikä on Tomin mielestä hyvää ja pyhää elämässä. Soittolista: vain
1980-luvun hevibändejä KISSistä ja Twisted Sisteriin. Ruokalista: ylisuuria
pikaruoka-annoksia lihasta, lähinnä hampurilaisia ja kebabia. Paikallinen
poromakkara löytyi ruokalistalta nimellä ”Petteri Punakuonon Viimeinen Matka”.
Sisustus: mustat seinät täynnä vitriinejä, joiden sisällä kauhuelokuvien ja
hevirokin keräilyesineistöä Tomin yksityisistä kokoelmista. Aterimet:
erikoispitkät haarukat ja veitset. Jäätelö tarjoiltiin avautuvasta
pääkallosta.
Rocktaurant-nimi on
tyypillistä Tomia. Hauska sanaleikki, jossa yhdistyvät Rock + Restaurant.
Suosikkeihini kuuluvat myös Rock + Apocalypse = Arockalypse ja Rock + Octopussy
(?) = Roctopussy. Alun perin Tomi suunnitteli ravintolan nimeksi
yksinkertaisesti “Liha”. Kasvissyöjänä en ollut Lordin Rocktaurantin
vakioasiakkaita.
Oli kuitenkin ikävää
nähdä ravintolan sulkevan ovensa. Rocktaurant oli jotain täysin erilaista
Rovaniemen ravintolaskenessä.
Kun aloitin kuvaukset
toukokuussa 2011, projektillani ei vielä ollut tuotantoyhtiötä eikä rahoitusta.
Dokkari-idealle on vaikeaa saada yhteistyökumppaneita ilman demomatskua, jonka
kuvaamiseksi tekijän täytyy itse ottaa riski. Se on dokkaribisneksen luonne. Tai
oikeastaan kyseessä on dokkarielämäntapa. Dokumenttielokuvat tehdään intohimosta
aiheeseen ja elokuvantekemiseen ilman rahan kiiltoa silmissä.
Leikkasin kasaan
kohtauksen Lordin Rocktaurantin sulkemisesta. Sitten varasin audienssin YLE:n
Dokumenttiprojektin tuottaja Iikka Vehkalahden pakeilta näyttääkseni sen
hänelle. Aloitin kohtauksen kuvalla, josta olen erityisen ylpeä. Olin huomannut
Rocktaurantissa arkun, jota käytettiin asiakkaiden vaatekaappina. Päättelin,
että jonkun täytyisi kantaa arkku ulos ottamalla se selkäänsä. Tein kuvalle
suunnitelman ja testasin miten sen kuvaisin. Sitten odotin kärsivällisesti Tomin
ja hänen hevikaveriensa kantaessa muuta kamaa ulos Rocktaurantista. Vihdoin
raflan entinen kokki meni arkun sisälle ja nosti sen selkäänsä. Ja minä poika
olin valmiina kuvaa varten.
Viikon päästä istuin
Iikka Vehkalahden YLE:n työhuoneella. Hermostuneena painoin ”play”-näppäintä
tietokoneeni ruudulta ja varauduin tuomioon. Jos Iikka sanoo ”ei”, niin se
siitä. Heti kun Iikka näki arkkukuvan, hän sanoi: ”Tämähän on mielenkiintoista.”
Demokohtauksen nähtyään Iikka kirjoitti mailin kollegoilleen YLE:ssä ja kertoi
heille projektistani. Iikka sanoi: “Tämä elokuva täytyy tehdä.” Kävelin suorinta
tietä Illumen toimistolle Pasilassa. Illume on eräs pitkäikäisimmistä ja
arvostetuimmista suomalaisista dokumenttielokuvien tuotantoyhtiöistä.
Ohjaaja-tuottaja Jouko Aaltonen näki demokohtaukseni ja sanoi: ”Illume haluaa
tuottaa tämän elokuvan.” Täydellinen päivä dokkariohjaajalle! Ja entäpä se
arkkukuva? Voit nähdä sen valmiissa ”Monsterimies” elokuvassa.
Hirviökartano
Tomin ensimmäisen puhelun
jälkeisenä päivänä ajelin jo kohti hänen salaista piilopaikkaansa Lapissa.
Muistelin, että Rovaniemen kaupunki lahjoitti Mr. Lordille ison tontin vuonna
2008 kotitalon rakentamista varten. Miltäköhän Tomin hirviökartano näyttäisi?
Olisiko se jonkinlainen suuri peikonluola maan alla? Vai olisiko se Draculan
linna vaaran laella?
Salaisiksi luokiteltuja
ajo-ohjeita noudattaen saavuin paikkaan, jota urbaanit hipsterit ja
kasvukeskusten suunnittelijat kutsuisivat syrjäseuduksi - tai hevonkuuseksi.
Lapissa asuvana ihmisenä vihaan näitä ilmaisuja. Missä tahansa tunnetkin olosi
kotoisaksi on sinun kasvukeskuksesi. Ja tuota paikkaa tulisi myös kunnioittaa
sen mukaisesti.
Avattuani auton oven
jouduin heti neljän innokkaan bulldogin hyökkäyksen kohteeksi. He halusivat
painaa minut maata vasten ja näyttää kuka on tämän paikan kingi. Vain vaivoin
selvisin heidän märistä tervehdyksistään ja pysyin tolpillani. Sain vilkaistua
hieman ympärilleni. Jep, Tomi on selvästikin päätynyt peikonluola vaihtoehtoon.
Puunlatvojen tasolla ei näkynyt linnantorneja.
Yhtäkkiä näin Gene
Simmonsin katsovan suoraan minua kohti Demonin maskissaan pienestä ikkunasta!
Kurkkasin nopeasti kuusen takaa. Helpotuin nähdessäni, että se olikin vain
tarkka maalaus Genestä pienen varastorakennuksen sisällä. Huh! Nyt olin täysin
varma, että olin saapunut oikeaan osoitteeseen.
“Sie löysit sitten
perille.” Tomi seisoi takanani rapsutellen bulldoggeja, piippu suupielessä.
Hänen kotikäyttöön tarkoitettu kesäuniformunsa oli juuri sellainen kuin olin
kuvitellutkin: Twisted Sisterin luulogolla varustettu nahkaliivi, U.D.O. lippis
ja mustat housut. Huomasin ensimmäiset harmaat juonteet Tomin parrassa ja
hiuksissa. Ikätoveri siis. Hänen ilkikurinen virnistyksensä näytti säilyneen
täysin samanlaisena kuin lapsuudessa. Tunsin oloni kotoisammaksi, kun näin Tomin
jaloissa legendaariset Reino-tohvelit.
“Mennäänpä sisällä
jutskailemaan”, Tomi sanoi. Koin yllätysten sarjan. Tomin peikonluolaan ei
ollutkaan suurta ja näyttävää sisäänkäyntiä. Hänen elinpaikkansa joen rannalla
paljastui 40 neliömetrin kokoiseksi mökiksi, johon ei tullut
vesijohtoa.
Mökin kuisti oli täynnä
hirviömaskien luonnoksia ja tyhjiä Pepsi Max pulloja. Ovenpönkän virkaa toimitti
tunnetun suomalaisen näyttelijän valkoinen pääpysti. Mutta mitä löytyikään mökin
sisältä! Se oli täynnä terraarioita ja pikkuleluja. Minut esiteltiin
suurperheelle, joka koostui käärmeistä, liskoista, hämähäkeistä ja kotiloista.
Tuiman näköinen kuristajakäärme oli nimetty Lissuksi Alice Cooperin mukaan.
Pienet E.T. figuurit kurkottivat hyllyiltä punainen etusormi pystyssä.
Eksoottisista eläimistä
huolehdittiin selvästi erittäin hyvin. Tomi puhui heille rakastavasti pehmeällä
äänellä, juuri kuten olin itse tehnyt yksivuotiaalle tyttärelleni aamulla. Tämä
oli minulle se ratkaiseva hetki, kun päätin ottaa haasteen vastaan ja tehdä
elokuvan Tomista ja Lordista.
Pieni mökki joenrannalla
ei todellakaan ollut Tomille hevonkuusi. Tämä oli selvästi hänen luovuuden
kehtonsa. Ymmärsin, että ei ole olemassa eroa julkisen Lordi-shown ja Tomin
yksityisen elämän välillä. Tomi asuu omassa Lordi-universumissaan, jota hän on
sinnikkäästi rakentanut pikkupojasta lähtien. Lordi ei ole mikään kansainvälisen
levy-yhtiön julkisuustemppu. Tomi ehkä elää fantasiamaailmassa, mutta hän on
luihin ja ytimiin asti Mr. Lordi. Totta kuin kirkonrotta.
13.8.2014
Lihalotto
Myöhään eräänä iltana huhtikuussa 2011 sain
puhelinsoiton Tomi Putaansuulta (Mr. Lordi). Tomi meni suoraan asiaan ja ehdotti
minulle dokumenttielokuvan tekemistä Lordista. Ajattelin: ”Vau, tästä voisi
tulla jotain suurta! Mutta miksi juuri nyt? Minkä tarinan kertoisin Lordista,
jota ei ole kerrottu aikaisemmin?” Kuten moni muukin suomalainen, en ollut
kuullut Lordista juuri mitään sitten Euroviisuvoiton jälkeisen Lordi buumin
vuosina 2006-2007.
Tomi ehkä aisti varautuneisuuden äänestäni ja paljasti
eräitä dramaattisia yksityiskohtia hirviöbändinsä muuttuneesta tilanteesta. Hän
kutsui minut käymään salaisessa asuinpaikassaan Lapissa, jotta voisimme
keskustella asiasta lisää. Otin kutsun vastaan, mutta en luvannut mitään. Jos
vierailu ei johtaisi mihinkään, näkisinpä ainakin missä Suomen kansallishirviö
elelee tätä nykyä. Paikka olisi varmaan aikamoinen kartano.
En ollut heti valmis hyppäämään tarjotun aiheen
kimppuun. Mutta Tomi onnistui herättämään uteliaisuuteni. Se on aina hyvä
merkki. Tarina alkaa uteliaisuudesta. Dokumenttielokuvien tekijänä haluan ennen
kaikkea kertoa liikuttavia tarinoita todellisista ihmisistä. Ehkäpä voisin tehdä
poikkeuksen ja kertoa tarinan todellisista hirviöistä?
Puhelun jälkeen kerroin lapsilleni, että herra Lordi
tuossa muuten juuri soitteli isille. Lapset katsoivat minua silmät suurina: ”Se
iso hirviö, jolla on ne sarvetkin? Ei voi olla totta! Isi, voitko pyytää herra
Lordilta nimmarin kun käyt hänen luonaan?!” Vaimoni ei näyttänyt yhtä
innostuneelta. Hänen ilmeensä kertoi:
”Voi-ei-nyt-menetän-hänet-Lordille-seuraavaksi-pariksi-vuodeksi!” Näen tuon
ilmeen joka kerta, kun mahdollinen elokuva-aihe ilmaantuu keskusteluihimme.
Mietiskelin milloin viimeksi olin jutellut Tomin kanssa?
Sen täytyi olla 1990-luvun alussa Rovaniemellä, jossa asuimme molemmat
lapsuutemme. Joo, se oli Tomin ohjaaman ”Lihalotto” kauhuelokuvan ensi-illassa
Valtasten kellarissa. Veljeni Simo ja entinen tyttöystäväni näyttelivät tässä
kulttimainetta nauttivassa pläjäyksessä. Ennen kuin Tomi loi Lordin, hän halusi
intohimoisesti tulla kuuluisaksi kauhuelokuvien ohjaajaksi.
Hymyilin muistaessani miten “Lihalotto” roolitettiin.
Tomi kysyi minulta olisiko OK, jos tyttöystäväni näyttelisi “Erotica”:n roolin
uudessa filmissään. Niin, roolinimi kertoo kaiken olennaisen. Simo-veljeni
paljasti, että “Erotica” esiintyisi leffassa seksikkäässä vaatetuksessa.
Hän kohotti kulmakarvojaan kertoessaan, että
käsikirjoituksessa on myös suutelukohtaus.
Komeaa miespääosaa näyttelisi Kimmo Valtanen,
kouliintunut X.T.C. Video Productions:in kestotähti. Tämä legendaarinen
tuotantoyhtiö oli syntynyt vastikään Trashfish Production:sin (toimitusjohtaja
Kimmo Valtanen) ja TP-Videon (toimitusjohtajaTomi Putaansuu) suuressa
yritysfuusiossa.
Muistan ihmetelleeni miksi Tomi haluaa minun siunaukseni
”Erotica”:lle, kun tyttöystäväni oli jo itse suostunut tekemään roolin. Minulle
kerrottiin, että Tomi hyvin hienotunteisesti haluaa varmistaa, etten tule
mustasukkaiseksi Kimmolle. Tomi halusi myös tarkistaa ettei ”Erotica”:a
näytellyt tyttöystävä huolestuta minua. Olin sentään hyvämaineinen nuori
mies.
Annoin siunaukseni elokuvalle. Loppu on
elokuvahistoriaa, josta pääse nauttimaan vain hyvin valikoitu ryhmä
rovaniemeläisiä 1980-luvun teinejä.
Kutsukortti “Lihalotto” elokuvan
ensi-iltaan.