Ohjaajan blogi

21.1.2015

Puhe Monsterimiehen ensi-illassa 25.9.2014

Olen hyvin iloinen siitä, että Monsterimiehen ensi-ilta järjestetään täällä Rovaniemellä. Rovaniemi on Monsterimiehen henkinen kotikaupunki. Tämä tuntuu minulle lämpimältä kotiinpaluulta. Kasvoin nuoreksi mieheksi Rovaniemellä, maagisen Syväsenvaaran rinteillä. Syväsenvaaran sisuksissa ja pohjoispuolella asuu Joulupukkeja. Sen etelärinteellä on luotu Lordi. Voimme huoletta kaikki yhdessä todeta, että Suomen luova sydän sykkii Rovaniemen Syväsenvaarassa, eikä missään hipsterien kansoittamassa Helsingin Kalliossa! Kiitos Rovaniemen kaupungille, kun lähditte tukemaan Monsterimiehen ensi-iltaa.

Haluan kiittää erikseen Monsterimiehen työryhmää ja esiintyjiä, lähinnä henkilöitä jotka ovat tänään päässeet paikalle. Menin kesäkuussa 2011 esittelemään elokuvaideaa Monsterimiehestä Illume Oy:n toimistolle, leffan tulevalle päätuottajalle Jouko Aaltoselle. Tämän kokeneen ohjaajakollegan vankkumaton kannustus vaikeinakin hetkinä - ja erittäin tarkkanäköinen dramaturginen palaute - on ollut minulle aivan äärimmäisen tärkeää. Kiitos Jokke.

Elokuvaaja Marita Hällforsia kiitän korkeatasoisesta työnjäljestä, mutkattomasta työkaveruudesta ja sitoutumisesta tähän projektiin monien muiden Maritan kuvauskiireiden keskellä. Leffan tuottaja Venla Hellstedt on magee tyyppi, joka hommasi elokuvalle rahoituksen ja synnytti siinä sivussa vielä esikoisenkin. Tällä tuottajalla on todella kova tuloskunto.

Illumen toimiston väkevä naistiimi on Venlan johdolla ratkaissut lukemattoman määrän Monsterimiehen tuotannollisia probleemeja ja uurastanut pitkiä päiviä enskarijuhlien järjestämiseksi. Kiitokset iloiselle ja luovalle tuotantopäällikkö Marianne Mäkelälle, Suomen muodikkaimmalla linjatuottaja Merja Ritolalle sekä ihanille tuotantosihteereille Jenny Timoselle ja Maarit Monosella. Kari Peitsamoa mukaillen: ”Illumen toimiston naiset, ne todella kääntää mun pään!”

Rovaniemeltä löytyy tiukkaa elokuvaosaamista. Mikko Leinosen kanssa värjöttelin kovina pakkasöinä kyttäämässä revontulia Monsterimiestä varten. Erityisesti mieleeni jäi eräs talviyö. Laitoimme Mikon kanssa kamerat Norvajärven jäälle raksuttamaan revontulia timelapse -kuvina. Mikko tokaisi: ”Eipä hätää. Käydään tässä välissä Napsun (= Napapiirin) Shellillä juomassa kahvit ja annetaan kameroiden tehdä työnsä.”

Lapin yliopistolta Mikkolan Jari skannasi kaikki elokuvassa nähtävät valokuvat ja piirustukset. Taneli Arponen ja Iiro Rautiainen loihtivat niihin monenlaisia upeita spessuefektejä. Haanpään Timo jeesaili monessakin roolissa aina kun tarvittiin, mm. kamera-assarina ja äänittäjänä.

Janne Elkki kuvasi Monsterimieheen tärkeitä kuvia Ainon kotikatsomosta ja Lordin kuoron Rovaniemen kotiinpaluujuhlasta. Janne on minun entinen opiskelija Tornion medianomilinjalta. Kyseessä on sama koulu, josta eräs Tomi Putaansuu on valmistunut ensimmäiseltä vuosikurssilta 1990-luvulla. Minusta tulee valitettavasti yksi Tornion medianomilinjan viimeisistä opettajista. Tämän maineikkaan koulun päättäjät näkivät järkeväksi lakkauttaa Monsterimiehen työprosessin aikana. Se on iso menetys lappilaiselle kulttuurille.

Syyskuusta 2013 helmikuuhun 2014 tuotantoyhtiö Illume Oy:n askeettinen kellarileikkaamo tuli hyvin tutuksi leikkaaja Mikko Sippolan kanssa. Monsterimiehen leikkausprosessi Mikon kanssa oli yksi ohjaajaurani hedelmällisimpiä ja hauskimpia työsuhteita. Aamulla herätessäni odotin aina innolla vain sitä hetkeä, että pääsen jatkamaan leikkaustyötä Mikon kanssa.

Tuottaja Venla junaili hienon yhteistuotantokuvion Monsterimiehelle pohjoisnorjalaisen tuottaja John Arvid Bergerin JAB Filmin kanssa. Kun elokuvan äänityöt alkoivat, niin en lentänytkään etelän varisten pariin Helsinkiin, vaan ajelin Tornionjokivartta pitkin pohjoiseen kohti Tromssaa. Äänisuunnittelija Rune Hansenin ja säveltäjä Håkon Gebhardtin kanssa Monsterimiehen ääniraidat saatiin sellaisella tasolle, josta olen todella ylpeä. Tämä skandinaavinen yhteistyö täydentyi ruotsalaisen osatuottaja Jonas Kellagherin järjestämillä kuvan jälkikäsittelytöillä, jotka tehtiin Göteborgissa vuoden 2014 keväällä.

Illume Oy:n hyvinvoivaa yrittäjää, toimitusjohtaja Pertti Veijalaista kiitän vakaasta luottamuksesta minua kohtaan tekijänä. Illumessa olen saanut tehdä juuri sellaisen elokuvan kuin olen halunnut - ja se on todella iso asia, varsinkin tämän elokuvan kohdalla.

Tätä elokuvaa ei olisi olemassa ilman Tomin rohkeutta avata Lordin esiripuntakainen todellisuus ja jakaa avoimesti omat tuntemuksensa vaikeinakin hetkinä. Kiitos Tomi, missä lienetkin juuri nyt.

Monsterimiehen ehdoton helmi on äidin rakkauden ruumiillistuma, monsterimiestä lapsuudesta asti tukenut ja Tomin ensimmäisen Teräsmiesasun neulonut Aino Putaansuu. Kiitos Aino kaikesta äidillisestä huolenpidosta, josta koko kuvausryhmä pääsi nauttimaan. Hilkka Tuominen on kovana rokkimimminä kolunnut kaikki Simerockit Ainon kanssa. Hän on Euroviisuvoitosta lähtien ollut Putaansuiden kotikatsomon väkevä hengennostattaja. Kiitokset myös Tomin isälle Tuomo Putaansuulle, joka insinöörismiehenä teki Tomin E.T. asuun sen punaisena palavan sormen.

Tomin paras kaveri Kangas-Pete ei tiukkana hevimiehenä tykkää kiitos-seremonioista. Hän valmistautuu nyt paraikaa tuolla bäkkärillä tulevaan keikkaan. Sanon Peteä itseä lainatakseni vain: ”Thanks to the Metal!” Rovaniemi on kova rokkikaupunki. Lordin Rock ’n’ Rollo kuoron jäsenten rokki- ja hirviötouhuja oli mukava seurata Kuorosodan aikana.

Lordin puolijulkinen salaisuus on, että hirviömaskien takana piilottelee mukavia heppuja. Monsterimiehen kuvausten aikana sain kunnian tutustua seuraaviin hirviöihin, ja onneksi myös ihmisiin niiden sisällä: Amen, Awa, Hella, Mana, Otus, Ox ja The Drummer. Näistä viimeksi mainittu on saapunut paikalle Suomen Turusta. Hän on täällä tänään: legendaarisen Iron Crossin rumpali, kahden Porschen omistaja, pesulayrittäjä, rumpuvirtuoosi Jimbo ”Jimmy Hammer” Mäkeläinen!

Otuksen eli Tonmin hyvää ystävää Tarja Osoa kiitän nöyrästi siitä, että saimme suruaikana kuvata keskustelun, jossa Tonmin suuri merkitys läheisilleen ja Lordi-yhtyeen musiikille tuli hienosti esille.

Kiitokset Lordin levy-yhtiö Sony-BMG:n toimitusjohtajille Kimmo Valtaselle ja Wemppa Koivumäelle siitä, että pääsimme vapaasti kuvaamaan Lordiin liittyviä kulissien takaisia neuvotteluja. Kilpaurheilijana Kimmo osoitti kuvauksissa todellista urheiluhenkeä. Hän antoi luvan kuvata kohtauksen leikkikentällä, jossa Kimmo kertoo Tomille työuransa päättymisestä Sonyllä. Sonyn Lordi-tiimistä erityiskiitokset myös A&R Janne Halmkronalle ja tiedottaja Katja Toivaselle.

Haluan pyytää tänne lavalle myös legendaarisen grilliyrittäjäkuningattaren Meeri Ponkalan, vaikka valitettavasti hänen ja Tomin välinen kohtaaminen Meerin Grillillä ei päätynyt lopulliseen elokuvaan. Leffan DVD:n lisämatskuihin se tulee varmasti. Tomi ja Meeri olivat rappunaapureita Tomin opiskeluaikana Torniossa. Meeri on siitä lähtien pitänyt monsterimiehen nälän aisoissa, Tripla-Jäteillä Tupla-Juustolla.

Omasta perhepiiristäni kiitän tätiäni Leila Koivuahoa ja hänen elämänkumppaniaan Anni Ukskoskea. He majoittivat minua lukuisten Helsingin reissujen aikana Järvenpäässä yhteensä noin neljä kuukautta. Koskaan ei tuntunut siltä, että en olisi tervetullut. Päinvastoin. Järvenpäästä tuli viestiä, että koska sie tulet taas.

Velipoikani Simo Haase ja hänen vaimonsa Maija Haase majoittivat minua ja kuvausryhmää useaan otteeseen Rovaniemellä. Simon yhtenä mainetekona mainittakoon, että hän hankki itselleen, tosin äitimme rahoituksella, Syväsenvaaran ensimmäisen KISS collegepaidan, jopa ennen Tomi Putaansuuta.

Vanhempani Tuula ja Hannu Haase jeesailivat minua leffanteon kulisseissa mm. kantamalla jalustaa luontokuvausreissuilla ja kylvämällä Monsterimiehen leffajulisteita Rovaniemen ympäristöön. Hannu ja Tuula tapasivat toisensa muuten juuri täällä, Rovaniemen legendaarisessa Tivolissa (entinen Valistustalo), Tapaninpäivän tansseissa lähes 50 vuotta sitten.

Vaimoni Anni Haase on ollut se viimeinen henkinen tukipilari, johon olen voinut nojata Monsterimiehen työprosessin aikana, niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Olin niin onnekas, että löysin Annin tämän samaisen Tivolin jonosta vuonna 2001, myös Tapaninpäivänä kuten vanhempani, tasan 35 vuotta myöhemmin. Nyt meillä on omaa perhettä täällä juhlimassa enemmänkin, itse tehtyä porukkaa kaikki, kolme ihanaa lastamme Eino, Hilja ja Helmi Haase.


Kiitos teille kaikille, että olette täällä tänään juhlistamassa Monsterimiestä!


Kuva: Mikko Leinonen


29.9.2014

KISS: Vastauksia Usein Kysyttyihin Kysymyksiin

Olen monella tapaa Tomin täydellinen vastakohta. En pidä kauhuelokuvista ja yritän syödä suklaata kohtuullisissa annoksissa. Nautin kirjoista, joilla on sellaisia nimiä kuin ”Tilan poetiikka” tai ”Vaellushalu: kävelyn kulttuurihistoria”. Tomi preferoi muoviukkeleiden keräilyä ja massiivisen ”KISS FAQ” opuksen pänttäämistä ennen nukkumaanmenoa (FAQ = Vastauksia Usein Kysyttyihin Kysymyksiin). ”Monsterimies” elokuvan aikana olen kamppaillut paljon seuraavan kysymyksen kanssa: Miksi minunlaiseni kulttuurisnobin tulisi tehdä elokuva Lordista? Mitkä ovat minun kosketuspintani Tomin maailmaan?

Muistan ikuisesti ensikohtaamiseni KISS:n musiikin kanssa vuonna 1984. Olin Napapiirin Poikien ja Tyttöjen yhteisellä vartiojohtajien koulutusleirillä. Huoneiden siivouksen jälkeen kokoonnuimme ison pöydän ääreen odottamaan meidät noutavaa bussia. Sitten joku laittoi kookkaan mankan keskellä pöytää, syötti c-kasetin sisään ja väänsi volat täpölle. Ja siinä me olimme, kaksikymmentä teini-ikäistä poikaa ja tyttöä seurakuntasalissa hienoissa partiopuvuissa, kuuntelemassa KISS:n ”Lick it up” biisiä. Ilma tuli niin tiheäksi seksuaalisesta jännitteestä, että sillä olisi voinut sähköistää koko Rovaniemen kaupungin.

KISS-buumi rantautui Lappiin 1980-luvun alkupuolella ja veljeni Simo oli yksi ensimmäisistä omaksujista. Simo ylpeilee vieläkin sillä, että hän sai äidiltä luvan tilata KISS:n collegepaidan USA:sta postiennakolla, todistetusti ennen Tomia. 1980-luvun tunkkaisessa Suomessa KISS tarjosi nuorisolle juuri sitä mitä se halusi.

1980-luvun lopulla tulin jälleen lähelle Tomin tukkahevin täyttämää maailmaa. Noina vuosina tärkein tavoitteeni elämässä oli päästä tenniksen ammattilaispelaajaksi. Tein kuntopiirit ja lenkit Def Leppard:n ”Hysteria” levyn tahtiin. Juuri ennen tärkeitä otteluita pumppasin itseni hurmostilaan kuuntelemalla “Run Riot” biisiä Walkman-soittimestani. Oikeasti kuitenkin ihailin ja kävin keikoilla kuuntelemassa sellaisia bändejä kuten Simple Minds ja U2. Useat 1980-luvun koulukaverini ovat tunnustaneet, että he mielellään esittelivät yläasteen välitunnilla uusia Metallica, Megadeath tai Stone-levyjään, mutta kotinsa turvassa lauloivat karaokena sydämensä kyllyydestä radiossa soineita Dingon biisejä.

Kun kaikki muut unohtivat KISS:n ja siirtyivät kuuntelemaan Nirvanaa, Tomi päätti pysyä ikuisesti uskollisena omille 1980-luvun idoleilleen. Lordi on äärimmäinen faniteko. Se on luova synteesi kaikesta siitä, mitä Tomi on koskaan fanittanut. KISS, Freddy Kruger, Hulk, Jason Vorhees, Darth Wader ja E.T. jatkavat elämäänsä uudessa muodossa Lordissa. Kaikille Tomin fanituskohteille on yhteistä se, että ne ovat kiehtovia pikku maailmoja, jotka yhdistävät useita taidemuotoja tarjoten koettavaa kaikille aisteille. Lordi itsessään on hyvin lähellä Richard Wagnerin “Gesamtkunstwerk” ideaa.

Jotkut “Monsterimies” työryhmän jäsenet ovat kertoneet minulle kuinka elokuva-alan kollegat Suomessa ovat naurahtaneet ivallisesti kuullessaan heidän työskentelevän Lordista kertovan dokumenttielokuvan parissa: ”Siis mitä? Se kumipelle? Lordi ei ole vakavan dokkarin arvoinen aihe.” Tällainen omahyväinen ja korkeaotsainen asenne saa vereni todella kiehumaan. Häpeäkseni tunnustan, että kamppailin pitkään itsekin juuri tämän asenteen kanssa, jota voisi kutsua jonkinlaiseksi ”dokkariaiherasismiksi”. Sen mukaan dokumenttielokuvia pitäisi tehdä vain yhteiskunnallisesti merkittävistä ja mieluiten poliittisista aiheista. Ja aina ilman minkäänlaista huumorintajua. Juuri tästä asenneongelmasta johtuen dokkareilla on huono kaiku laajan yleisön parissa: pitkästyttävää paskaa!

Kaoottisessa postmodernissa maailmassamme suuret ideologiat ovat murtuneet ja suurin osa ihmisistä muokkaa tykkäyksiään ja omaa julkikuvaansa päivän muodin mukaan (oli kyseessä sitten vaatteet, partnerit tai jopa uskonto). Tällaisina aikoina Tomin “Lapsena fani, aina fani!” asenteessa on jotain todella innostavaa, liikuttavaa ja jopa romanttista. Monella tapaa se on friikahtavaa ja tuntuu vanhoihin juttuihin väkisin ripustautumiselta. Tomi kuitenkin elää aidosti todeksi minkä tahansa pitkäkestoisen suhteen tärkeimpiä arvoja. Hän pysyy uskollisena rakastamilleen asioille hyvinä aikoina, mutta merkittävästi myös huonoina aikoina. Hippihoppijätkät ovat ehkä tänään kingejä, mutta 1980-luvun tukkahevarit tekevät vielä joskus näyttävän paluun!

Emmekö me kaikki etsi elämäämme innostavia ja toivoa antavia asioita, joita voisimme ihailla ja rakastaa, parhaimmillaan koko lopun ikäämme? Ja jos satumme löytämään jotain sellaista, onko väliä mikä juttumme on, kunhan se ei vahingoita muita ja tekee meidät onnelliseksi?


“Monsterimies” on viime kädessä rakkauselokuva. Toivon todella, että jengi ylittää omat ennakkoluulonsa Lordista – juuri kuten minäkin tein – ja antaa leffalle mahdollisuuden. Koska silloin saatat nähdä hirviön kauneuden – ja ihastua pikkupoikamaiseen mieheen hirviön maskin takana.





16.9.2014

Se on minun ja mieheni välinen yksityisasia

Olin hermostunut ja hikoilin kuin pieni porsas Helsinki-Vantaan lentokentällä syyskuussa 2012. Kohta lentäisin USA:n kuvaamaan Lordin uuden levyn (“To Beast or Not to Beast”) studiosessioita.  Levyn tuottaisi hevimetalliguru Michael Wagener maatilastudiollaan Nashvillessä.

Raahasin kahta massiivista matkalaukkua mukanani. Ensimmäinen oli täynnä vaatteita ja kamerakalustoa. Toinen matkalaukku oli sisällöltään hivenen ongelmallisempi. Sen sisällä oli Mr. Lordin täysi monsteriasu ja 30cm koroilla varustetut monsterikengät.

Nashvillessä oli tarkoitus kuvata Tomia Mr. Lordina. Osoittautui, että tässä tapauksessa kuvausryhmän täytyisi itse roudata Mr. Lordin kamat jenkkeihin. Pari päivää aikaisemmin Tomi oli jättänyt hyvin erityisen matkalaukkunsa Helsinkiin ennen kuin lensi itse Nashvilleen. Olin juuri saanut haltuuni SEN matkalaukun. Lordi-universumin pyhin esine, Mr. Lordin naamio pienen kauneuslaukun sisällä, oli uskottu elokuvaajamme Maritan huomaan. Hän lentäisi Nashvilleen päivän minun jälkeeni.

Etenin hitaasti jonossa. Pian minun täytyisi läpäistä erikoisturvatarkastus, joka tehdään kaikille USA:n matkustaville. Edellisenä iltana olin keskustellut puhelimessa Maritan kanssa suunnitelmistani kuvauksia varten. Marita kysyi minulta: ”Mitä aiot sanoa jos ne kysyvät turvatarkastuksessa sinulta SEN matkalaukun sisällöstä?” Vastasin etten vielä tiennyt, pitäisi varmaan miettiä asiaa: “Entäs itse, mitä aiot sanoa jos ne kysyvät sinulta SEN kauneuslaukun sisällöstä?” Marita oli selvästikin ajatellut asiaa ja vastasi nopeasti: ”Sanon, että se on minun ja mieheni välinen yksityisasia.”

Olin edennyt jonon kärkeen. Riuskan näköinen muskelimies pamautti heti kättelyssä: ”Mitä tämän matkalaukun sisällä on?” Hän osoitti SITÄ matkalaukkua! Voihan saasta. Miksei tyyppi kysynyt toisen matkalaukun sisällöstä? Sopertelin vastaukseksi: “Öö…tuota…yks monsteriasu vaan…” Muskelimies kohotti kulmakarvojaan ja sanoi: ”Avaa laukku ja näytä.” Tein työtä käskettyä, mutta matkalaukku ei auennut! Se oli lukittu numerokoodilla, jota minulla ei ollut. Kokeilin 000 ja 999, mutta matkalaukku pysyi lukittuna.

Muistin kuinka edellisen viikon tuotantokokouksessa Illumen toimitusjohtaja Pertti oli korostanut Tomin kuvaamista Mr. Lordina Nashvillessä. Se toisi ns. “tuotantoarvoa” kuvattuun materiaaliin ja auttaisi elokuvan rahoituksen puuttuvan osan hankinnassa. Pertin sanat kimpoilivat päässäni ja yritin kiivaasti vääntää laukkua auki. Turhaan.

Jos matkalaukku takavarikoitaisiin, emme voisi toimittaa Pertille hänen kaipaamaansa “tuotantoarvoa”. Ja Tomi, en halunnut edes kuvitella hänen reaktiotaan. Oli selvää, ettei Tomia ei voisi kuvata Nashvillen Broadway:llä pelkässä Mr. Lordin naamiossa.

Anelin muskelimieheltä lupaa yhteen puhelinsoittoon laukun numerokoodia varten. Murahtaen hän suostui. Soitin Tomille. Tomi ei vastannut. Vilkaisin muskelimiestä. Hän otti tukevan otteen matkalaukusta. Viimeisenä oljenkortena soitin erääseen toiseen numeroon. Vihdoin puheluuni vastattiin. Sain numerokoodin. Laukku avautui.


Ilme muskelimiehen kasvoilla oli ikimuistoinen, kun hän näki matkalaukun sisällön. Muskelimies antoi minun jatkaa matkaani kahden matkalaukkuni kanssa. Pähkäilin, että muskelimiehen täytyi kokea supersankarit ja monsterit USA:n luonnollisiksi asukeiksi. Maritakin läpäisi turvatarkastuksen seuraavana päivänä (ilman suunnitellun lauseen sanomista). Ja loppujen lopuksi saimme kuvattua Pertille ”tuotantoarvoa”.



5.9.2014


Rocktaurant

Lordin Rocktaurant avattiin Rovaniemen keskustaan joulukuussa 2006. Tuhannet ihmiset parveilivat kadunvarsilla toivottaakseen Mr. Lordin tervetulleeksi. Sankari saapui paikalle valkoisella limusiinilla aplodien saattelemana. Tapahtuma oli nimetty kansanjuhlaksi, kuten suurin osa hirviöbändin esiintymisistä heti Euroviisuvoiton jälkeen. Paikalliset ja turistit tungeksivat ihmettelemään Lordin kauhuteemaravintolaa, joka oli kuin suoraan Hollywoodista. Avajaiset huipentuivat suureen ilotulitukseen.

Kesäyön hämärässä toukokuussa 2011 kuvasin ensimmäiset otokset Lordi-dokumenttielokuvaani varten. Tomi kantoi itsensä ulos Rocktaurantista. Hän kiroili ja hikoili raahatessaan ihmisenkokoista Mr. Lordia pakettiauton peräkonttiin: “Paikalliset luulee että mie oon joku vitun miljonääri. Ne alko välttelemään meitsin ravintolaa. Hippi-hoppi jätkät on nyt kingejä. Myynti romahti murto-osaan parhaista vuosista. Me myytiin ennen päivässä enemmän hamppareita kuin koko viime kuussa yhteensä.”

Rocktaurant edusti kaikkea sitä mikä on Tomin mielestä hyvää ja pyhää elämässä. Soittolista: vain 1980-luvun hevibändejä KISSistä ja Twisted Sisteriin. Ruokalista: ylisuuria pikaruoka-annoksia lihasta, lähinnä hampurilaisia ja kebabia. Paikallinen poromakkara löytyi ruokalistalta nimellä ”Petteri Punakuonon Viimeinen Matka”. Sisustus: mustat seinät täynnä vitriinejä, joiden sisällä kauhuelokuvien ja hevirokin keräilyesineistöä Tomin yksityisistä kokoelmista. Aterimet: erikoispitkät haarukat ja veitset. Jäätelö tarjoiltiin avautuvasta pääkallosta.

Rocktaurant-nimi on tyypillistä Tomia. Hauska sanaleikki, jossa yhdistyvät Rock + Restaurant. Suosikkeihini kuuluvat myös Rock + Apocalypse = Arockalypse ja Rock + Octopussy (?) = Roctopussy. Alun perin Tomi suunnitteli ravintolan nimeksi yksinkertaisesti “Liha”. Kasvissyöjänä en ollut Lordin Rocktaurantin vakioasiakkaita.
Oli kuitenkin ikävää nähdä ravintolan sulkevan ovensa. Rocktaurant oli jotain täysin erilaista Rovaniemen ravintolaskenessä.

Kun aloitin kuvaukset toukokuussa 2011, projektillani ei vielä ollut tuotantoyhtiötä eikä rahoitusta. Dokkari-idealle on vaikeaa saada yhteistyökumppaneita ilman demomatskua, jonka kuvaamiseksi tekijän täytyy itse ottaa riski. Se on dokkaribisneksen luonne. Tai oikeastaan kyseessä on dokkarielämäntapa. Dokumenttielokuvat tehdään intohimosta aiheeseen ja elokuvantekemiseen ilman rahan kiiltoa silmissä.

Leikkasin kasaan kohtauksen Lordin Rocktaurantin sulkemisesta. Sitten varasin audienssin YLE:n Dokumenttiprojektin tuottaja Iikka Vehkalahden pakeilta näyttääkseni sen hänelle. Aloitin kohtauksen kuvalla, josta olen erityisen ylpeä. Olin huomannut Rocktaurantissa arkun, jota käytettiin asiakkaiden vaatekaappina. Päättelin, että jonkun täytyisi kantaa arkku ulos ottamalla se selkäänsä. Tein kuvalle suunnitelman ja testasin miten sen kuvaisin. Sitten odotin kärsivällisesti Tomin ja hänen hevikaveriensa kantaessa muuta kamaa ulos Rocktaurantista. Vihdoin raflan entinen kokki meni arkun sisälle ja nosti sen selkäänsä. Ja minä poika olin valmiina kuvaa varten.

Viikon päästä istuin Iikka Vehkalahden YLE:n työhuoneella. Hermostuneena painoin ”play”-näppäintä tietokoneeni ruudulta ja varauduin tuomioon. Jos Iikka sanoo ”ei”, niin se siitä. Heti kun Iikka näki arkkukuvan, hän sanoi: ”Tämähän on mielenkiintoista.” Demokohtauksen nähtyään Iikka kirjoitti mailin kollegoilleen YLE:ssä ja kertoi heille projektistani. Iikka sanoi: “Tämä elokuva täytyy tehdä.” Kävelin suorinta tietä Illumen toimistolle Pasilassa. Illume on eräs pitkäikäisimmistä ja arvostetuimmista suomalaisista dokumenttielokuvien tuotantoyhtiöistä. Ohjaaja-tuottaja Jouko Aaltonen näki demokohtaukseni ja sanoi: ”Illume haluaa tuottaa tämän elokuvan.” Täydellinen päivä dokkariohjaajalle! Ja entäpä se arkkukuva? Voit nähdä sen valmiissa ”Monsterimies” elokuvassa.



27.8.2014

Hirviökartano

Tomin ensimmäisen puhelun jälkeisenä päivänä ajelin jo kohti hänen salaista piilopaikkaansa Lapissa. Muistelin, että Rovaniemen kaupunki lahjoitti Mr. Lordille ison tontin vuonna 2008 kotitalon rakentamista varten. Miltäköhän Tomin hirviökartano näyttäisi? Olisiko se jonkinlainen suuri peikonluola maan alla? Vai olisiko se Draculan linna vaaran laella?

Salaisiksi luokiteltuja ajo-ohjeita noudattaen saavuin paikkaan, jota urbaanit hipsterit ja kasvukeskusten suunnittelijat kutsuisivat syrjäseuduksi - tai hevonkuuseksi. Lapissa asuvana ihmisenä vihaan näitä ilmaisuja. Missä tahansa tunnetkin olosi kotoisaksi on sinun kasvukeskuksesi. Ja tuota paikkaa tulisi myös kunnioittaa sen mukaisesti.

Avattuani auton oven jouduin heti neljän innokkaan bulldogin hyökkäyksen kohteeksi. He halusivat painaa minut maata vasten ja näyttää kuka on tämän paikan kingi. Vain vaivoin selvisin heidän märistä tervehdyksistään ja pysyin tolpillani. Sain vilkaistua hieman ympärilleni. Jep, Tomi on selvästikin päätynyt peikonluola vaihtoehtoon. Puunlatvojen tasolla ei näkynyt linnantorneja.

Yhtäkkiä näin Gene Simmonsin katsovan suoraan minua kohti Demonin maskissaan pienestä ikkunasta! Kurkkasin nopeasti kuusen takaa. Helpotuin nähdessäni, että se olikin vain tarkka maalaus Genestä pienen varastorakennuksen sisällä. Huh! Nyt olin täysin varma, että olin saapunut oikeaan osoitteeseen.

“Sie löysit sitten perille.” Tomi seisoi takanani rapsutellen bulldoggeja, piippu suupielessä. Hänen kotikäyttöön tarkoitettu kesäuniformunsa oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin: Twisted Sisterin luulogolla varustettu nahkaliivi, U.D.O. lippis ja mustat housut. Huomasin ensimmäiset harmaat juonteet Tomin parrassa ja hiuksissa. Ikätoveri siis. Hänen ilkikurinen virnistyksensä näytti säilyneen täysin samanlaisena kuin lapsuudessa. Tunsin oloni kotoisammaksi, kun näin Tomin jaloissa legendaariset Reino-tohvelit.

“Mennäänpä sisällä jutskailemaan”, Tomi sanoi. Koin yllätysten sarjan. Tomin peikonluolaan ei ollutkaan suurta ja näyttävää sisäänkäyntiä. Hänen elinpaikkansa joen rannalla paljastui 40 neliömetrin kokoiseksi mökiksi, johon ei tullut vesijohtoa.

Mökin kuisti oli täynnä hirviömaskien luonnoksia ja tyhjiä Pepsi Max pulloja. Ovenpönkän virkaa toimitti tunnetun suomalaisen näyttelijän valkoinen pääpysti. Mutta mitä löytyikään mökin sisältä! Se oli täynnä terraarioita ja pikkuleluja.  Minut esiteltiin suurperheelle, joka koostui käärmeistä, liskoista, hämähäkeistä ja kotiloista. Tuiman näköinen kuristajakäärme oli nimetty Lissuksi Alice Cooperin mukaan.  Pienet E.T. figuurit kurkottivat hyllyiltä punainen etusormi pystyssä.

Eksoottisista eläimistä huolehdittiin selvästi erittäin hyvin.  Tomi puhui heille rakastavasti pehmeällä äänellä, juuri kuten olin itse tehnyt yksivuotiaalle tyttärelleni aamulla. Tämä oli minulle se ratkaiseva hetki, kun päätin ottaa haasteen vastaan ja tehdä elokuvan Tomista ja Lordista.


Pieni mökki joenrannalla ei todellakaan ollut Tomille hevonkuusi. Tämä oli selvästi hänen luovuuden kehtonsa. Ymmärsin, että ei ole olemassa eroa julkisen Lordi-shown ja Tomin yksityisen elämän välillä.  Tomi asuu omassa Lordi-universumissaan, jota hän on sinnikkäästi rakentanut pikkupojasta lähtien. Lordi ei ole mikään kansainvälisen levy-yhtiön julkisuustemppu. Tomi ehkä elää fantasiamaailmassa, mutta hän on luihin ja ytimiin asti Mr. Lordi. Totta kuin kirkonrotta.



13.8.2014

Lihalotto

Myöhään eräänä iltana huhtikuussa 2011 sain puhelinsoiton Tomi Putaansuulta (Mr. Lordi). Tomi meni suoraan asiaan ja ehdotti minulle dokumenttielokuvan tekemistä Lordista. Ajattelin: ”Vau, tästä voisi tulla jotain suurta! Mutta miksi juuri nyt? Minkä tarinan kertoisin Lordista, jota ei ole kerrottu aikaisemmin?” Kuten moni muukin suomalainen, en ollut kuullut Lordista juuri mitään sitten Euroviisuvoiton jälkeisen Lordi buumin vuosina 2006-2007.

Tomi ehkä aisti varautuneisuuden äänestäni ja paljasti eräitä dramaattisia yksityiskohtia hirviöbändinsä muuttuneesta tilanteesta. Hän kutsui minut käymään salaisessa asuinpaikassaan Lapissa, jotta voisimme keskustella asiasta lisää. Otin kutsun vastaan, mutta en luvannut mitään. Jos vierailu ei johtaisi mihinkään, näkisinpä ainakin missä Suomen kansallishirviö elelee tätä nykyä. Paikka olisi varmaan aikamoinen kartano.

En ollut heti valmis hyppäämään tarjotun aiheen kimppuun. Mutta Tomi onnistui herättämään uteliaisuuteni. Se on aina hyvä merkki. Tarina alkaa uteliaisuudesta. Dokumenttielokuvien tekijänä haluan ennen kaikkea kertoa liikuttavia tarinoita todellisista ihmisistä. Ehkäpä voisin tehdä poikkeuksen ja kertoa tarinan todellisista hirviöistä?

Puhelun jälkeen kerroin lapsilleni, että herra Lordi tuossa muuten juuri soitteli isille. Lapset katsoivat minua silmät suurina: ”Se iso hirviö, jolla on ne sarvetkin? Ei voi olla totta! Isi, voitko pyytää herra Lordilta nimmarin kun käyt hänen luonaan?!” Vaimoni ei näyttänyt yhtä innostuneelta. Hänen ilmeensä kertoi: ”Voi-ei-nyt-menetän-hänet-Lordille-seuraavaksi-pariksi-vuodeksi!” Näen tuon ilmeen joka kerta, kun mahdollinen elokuva-aihe ilmaantuu keskusteluihimme.

Mietiskelin milloin viimeksi olin jutellut Tomin kanssa? Sen täytyi olla 1990-luvun alussa Rovaniemellä, jossa asuimme molemmat lapsuutemme. Joo, se oli Tomin ohjaaman ”Lihalotto” kauhuelokuvan ensi-illassa Valtasten kellarissa. Veljeni Simo ja entinen tyttöystäväni näyttelivät tässä kulttimainetta nauttivassa pläjäyksessä. Ennen kuin Tomi loi Lordin, hän halusi intohimoisesti tulla kuuluisaksi kauhuelokuvien ohjaajaksi.

Hymyilin muistaessani miten “Lihalotto” roolitettiin. Tomi kysyi minulta olisiko OK, jos tyttöystäväni näyttelisi “Erotica”:n roolin uudessa filmissään. Niin, roolinimi kertoo kaiken olennaisen. Simo-veljeni paljasti, että “Erotica” esiintyisi leffassa seksikkäässä vaatetuksessa.

Hän kohotti kulmakarvojaan kertoessaan, että käsikirjoituksessa on myös suutelukohtaus.
Komeaa miespääosaa näyttelisi Kimmo Valtanen, kouliintunut X.T.C. Video Productions:in kestotähti. Tämä legendaarinen tuotantoyhtiö oli syntynyt vastikään Trashfish Production:sin (toimitusjohtaja Kimmo Valtanen) ja TP-Videon (toimitusjohtajaTomi Putaansuu) suuressa yritysfuusiossa.

Muistan ihmetelleeni miksi Tomi haluaa minun siunaukseni ”Erotica”:lle, kun tyttöystäväni oli jo itse suostunut tekemään roolin. Minulle kerrottiin, että Tomi hyvin hienotunteisesti haluaa varmistaa, etten tule mustasukkaiseksi Kimmolle. Tomi halusi myös tarkistaa ettei ”Erotica”:a näytellyt tyttöystävä huolestuta minua. Olin sentään hyvämaineinen nuori mies.


Annoin siunaukseni elokuvalle. Loppu on elokuvahistoriaa, josta pääse nauttimaan vain hyvin valikoitu ryhmä rovaniemeläisiä 1980-luvun teinejä.


                                                                                Kutsukortti “Lihalotto” elokuvan ensi-iltaan.